Nykypäivän tabu: Työpaikkakiusaaminen

08.01.2018 

Asia josta harvoin puhutaan, tai jos puhutaan, niin sitä vähätellään ja saatetaan muuttaa jopa humoristiseksi kertomukseksi. Mikään kiusaamisen muoto ei kuitenkaan todellisuudessa sisällä huumoria. Päinvastoin kaikkea muuta.

Ala-aste ikäisenä oli todella tärkeää tietää mitä koulun sisällä tapahtuu. Joka lukukausi järjestettiin opettajan, oppilaan ja vanhempien välisiä tapaamisia, joissa vaihdettiin kuulumisia ja puhuttiin luokkakavereista, ja millaiset välit heidän kanssaan on. Myös vapaa-ajan kaverisuhteet otettiin aina puheeksi, jotta tiedettiin kenen kanssa lapsi touhuaa silloin, kun ei koulussa ole.

Näillä tapaamisilla oli pohjimmiltaan tarkoitus seurata millaisessa ympäristössä lapsi kasvaa, onko hänellä tarvittavat eväät tätä maailmaa varten, kenen kanssa lapsi viettää aikaa leikkien, ja mikä tärkeintä; ettei häntä kiusata.
Tuo sana on ollut jo esikouluiästä asti se sana, jota vähätellään, kierrellään ja kaarrellaan ja jopa hävetään ja koetaan kiellettynä osana keskustelua. Jokaisen vanhemman painajainen oli saada korviinsa tieto, että hänen lastaan kiusataan. Siitähän syntyisi aivan järjetön sotku, jos pitäisi alkaa selvittämään lapsien välisiä riitoja koulun henkilökunnan läsnäollessa. Ja uutta kouluakin saattaisi joutua etsimään…

Mutta silti oli ehdottoman tärkeää, että tällainen asia tuotiin ilmi, jos koulun sisällä (tai miksei vapaa-ajallakin) kiusaamista ilmenee. Monissa koulun omissa säännöissä luki selvästi, että kaikista kiusaamisen muodoista tulee ilmoittaa omalle luokan opettajalle, koulun rehtorille tai omille vanhemmilleen. Ja näin yleensä tehtiinkin. Oli se sitten nimittelyä, penaalin varastamista, selän takana puhumista tai fyysistä kiusaamista.

Mutta missä vaiheessa tämä ala-asteella opittu sääntö alkoi muuttamaan muotoaan? Siinä vaiheessa, kun siirryttiin yläasteelle? Siinä vaiheessa kun vaihdettiin yläasteelta toisen asteen koulutukseen? Siinä vaiheessa kun aloitettiin työelämässä käyminen?

Jossain lapsesta nuoreksi kehittymisen välissä tapahtuu valtavasti muutoksia; kaveripiirit muuttuvat jopa kokonaan, aletaan löytämään sitä omaa polkua tässä kylmässä ja karussa maailmassa ja alkaa niin sanottu varhaisaikuisuus, jossa asiat hoidetaan itse, ja on jopa noloa pyytää apua ulkopuolisilta.
Iän myötä kaikki lapsena opitut säännöt ja normit jostain kumman syystä ottavat aivan päinvastaisen olomuodon; Jos kaverit vaihtuvat riitaisissa merkeissä –mitä sitten? Kaikki eivät voi tulla keskenään toimeen. Koulu ei kiinnosta –ei kukaan voi enää pakottaa kädestä pitäen, eli en mene. Tupakka ja alkoholi on pahasta –Mitä väliä? Kaikki sitä tekevät. Sinua kiusataan –Turha vaivata ketään tällaisella turhalla asialla, ei ketään kuitenkaan kiinnosta, joten pakko vain kestää. 

Ja nämä uudet tavat – jotka astuvat useimmilla ihmisillä voimaan heti, kun kriteerit täyttyvät sanan kohdalla ”nuori aikuinen” – jatkuvat valitettavan usein pitkän matkan aikuisuudessa asti.
Ja tästä päästään itse otsikkoon: Työpaikkakiusaaminen. Kyllä. Aikuiset ihmiset kiusaavat toisiaan työpaikoillaan. 

Ja tästä kyseessä olevasta asiasta vaietaan, etenkin pomon edessä. Palavereissa ei hiiskutakkaan työpaikan sisällä vallitsevasta kiusaamisesta, ei kerrota edes lähimmille ystäville koko totuutta, eikä uutta työpaikkaakaan löydy, ja eikös se olisikin lähinnä luovuttamista? Ikään kuin valkoisen lipun heiluttamista vihollisen edessä? Joten paras ratkaisu olla kiusaamisesta hiljaa, ja kestää se päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen, ja jopa vuodesta toiseen. Ei ole pomon homma ratkoa työntekijöiden välisiä kireitä välejä, saatika ruveta jatkotoimiin, jos ei tilanne ratkea. Vai voisiko olla?

Veikkaan, että harva pomo tietää mitä on oikeasti meneillään työntekijöiden välillä. Taukohuoneessa ihmiset asettuvat omiin pieniin kuppikuntiinsa ja kaikki näyttää olevan hyvin. Rupattelun ääni kahvin äärellä kantautuu pitkälle käytäviin saakka ja ilmassa leijuu rento ja hyväntuulinen tunne. Todellisuus voi olla sen sijaan karumpaa, paljon karumpaa. Taukohuoneesta saattaa silti löytyä se yksi tai muutama ihminen, joka ei osallistu tähän päivän kuulumisten kerrontaan. Ei istu edes samassa pöydässä.

Moni ihminen saattaa töihin lähtiessä käyttää kokonaisen aamun valmistautuessaan ja itseään kooten päivän koitokseen. Kertoen kerta toisensa jälkeen omalle peilikuvalleen päivän menevän hyvin ja pian kaikki stressi on kaukana tiessään, kunhan vain tilanne vähän rauhoittuu. Kaikille ei nimittäin ole itsestään selvää hyvä työilmapiiri, mukavat ystävät työpaikalla, juttuseura kahvipöydässä tai ihmiset kenelle sanoa töihin tullessa hyvää huomenta” tai lähtiessään ”nähdään huomenna”. Kotiin päästyään alkaa taas stressi seuraavan päivän töistä, ja on vaikea saada unta, kun mielessä pyörii sekaisin ajatuksia ja tunteita.

Tekisi mieli sanoa oikein kunnolla vastaan, mutta sinäänsä olisi helpompi kertoa asiasta pomolle, onhan tätä kiusaamista jatkunut jo vuoden päivät. Toisaalta pomolle kertominen saattaisi vain pahentaa tilannetta, ja kohta ei olisi edes istumapaikkaa taukohuoneessa. Työpaikan vaihtaminen tulisi olla melko helppoa, mutta entä jos nämä työkaverit tulevat käymään uudella työpaikallani? Täyttääkö nämä kokemani asiat kiusaamisen kriteerit? Mitä oikeastaan on kiusaaminen ja missä sen raja kulkee, vai onko sillä edes rajaa?

Tällaisia asioita työpaikkakiusattu saattaa vatvoa mielessään öisin, kun samanaikaisesti nämä kiusaajat nukkuvat syvää ja rauhallista unta kaupungin toisella puolen. Kynnys kertoa kiusaamisesta, varsinkaan aikuisiässä, on suuri ja joillekin jopa koko elämän mittainen työ ja tuska.
Tällainen aikuisten maailmassa kehkeytynyt tabu piirtää voimakkaat rajat arkielämään, työpaikalle ja ystävien kanssa käytäviin keskustelun aiheisiin. Arjessa pohtii ja stressaa alitajunnassa koko ajan töitä ja sen tuomia ristiriitaisia tunteita ja pelkää törmäävänsä työkavereihin. Työpaikallakaan ei voi olla murehtimatta asiasta aiheutuvaa surua ja jopa katkeruutta ja vihaa.
Ja mitä kahvipöytäkeskusteluihin ystävien kera tulee; on häpeällistä ja pelottavaa ottaa tällaista tabua esiin, sillä eikös tämä ole niitä ala-asteikäisten hommia? Voisiko asiaa tuoda esiin jotenkin kevyempänä? Auttaisiko ripaus huumoria ja itseironiaa, jotta asia ei tuntuisi niin pahalta ja vakavalta? Auttaisihan se. Omaa oloa siis. Ja vain hetkellisesti.

Työpaikalla olevia kiusattuja löytyy tästäkin maasta enemmän, kuin voi kuvitellakaan. Tyypillistä kiusaamista ei ole se suureen ääneen nälviminen ja haukkuminen, vaan työpaikoilla se on sitä hiljaista kiusaamista (toki mukaan mahtuu niitä äänekkäitäkin kiusaajia), jonka huomaa vain, jos tarkastelee eleitä ja sanamuotoja tarkemmin.
Kiusaaminen voi olla pientä ja hienovaraista huomauttelua tavastasi työskennellä, keskustelujen ulkopuolelle jättäminen tarkoituksella, pompottelu ja komentelu, selkeän neuvomisen sijaan naama punaisena huutaminen kuinka paska työntekijä olet, hommien delegoiminen, jotta on itsellä enemmän aikaa mennä juoruaamaan kuppikuntansa kanssa ja etsimällä etsien asioita, joista päästä sanomaan ja olemaan napit vastakkain.
Siis tunne siitä, että joku hengittää koko ajan niskaan ja haluaa pilata päivän heti parin minuutin työskentelyn jälkeen. Kuulostaa mukavalta ja rennolta, eikö?

Eli siis missä vaiheessa tämä lapsena opittu tärkein sääntö ”kiusaamisesta on ilmoitettava eteenpäin” muutti muotoaan?
Näiden vuosien aikana, joina olen ollut erilaisissa työpaikoissa ja saanut tietää miltä näyttää ja tuntuu, kun aikuinen, elämää nähnyt ihminen kiusaa muita työntekijöitä, olen alkanut ymmärtää tämän säännön uudelleen muotoutumisen. Se sääntö uudistui siinä vaiheessa, kun kiusaaminen muutti muotoaan. 

Enää ei varastella koululaisen tavoin penaaleja ja heitellä purkkaa toisen hiuksiin.
Ehei, nykyään kiusaaminen työpaikoilla on saavuttanut sen pisteen, jossa ihmiseltä viedään työskentelyn ilo, ylpeyden tunne itse tienatusta rahasta, työrauha, sananvapaus ja jopa oma persoona.
Kuinka kauan ihminen jaksaa tällaista? Missä vaiheessa tulee se viimeinen piste ii:n päälle? Mitä sen jälkeen tapahtuu, kun kauan kiusatulla ihmisellä vihdoin napsahtaa ja tekee asialle jotain? Kuka siitä kärsii ja ketä syytetään? Olisiko sittenkin ollut helpompi heittää vain purkkaa hiuksiin ja jättää se toisen ihmisen henkisellä terveydellä leikkiminen väliin?

 

– Janina